Byadmin
2018 Viipyilyä katseen puutarhoissa
LINGERING IN THE GARDENS OF GAZE
VIIPYILYÄ KATSEEN PUUTARHOISSA
AJATUKSIA MUUTAMIEN TÖIDEN VALMISTUESSA
1.The Collection of Madama Butterfly
Syksyllä 2012 ollessani viimeksi Kiotossa, Kabukiteatterissa esitetttiin versiota Madama Butterflyista. Esityksen julisteesta lainasin kuvan kuuluisasta pääosan esittäjästä rooliasussaan. Näytelmän nimi oli ふるあめりかに袖はぬらさじ – Furuamerika ni sode wa nurasaji (1972), ja kuuluisa onnagata kuvassa oli Bando Tamasaburo viides. Juliste toimii alustana omalle vapaalle tulkinnalleni Madama Butterflyn tarinasta Giacomo Puccinin oopperasta (1904), joka taas perustui Pierre Lotin perhospeliä kuvaavaan romaaniin Madame Chrysanthème (1887). Tässä romaanissa länsimaiset seksuaalifantasiat määräaikaisista japanilaisista vaimoista huipentuvat mielestäni kuvaukseen: ”Hän on kaunis ja mukava olento, jota kukkeuden ohimentyä kukaan ei siedä hetkeäkään, sillä hänen hetkellinen viehkeytensä muuttuu välittömästi apinamaiseksi irvistykseksi.” Minun tulkinnassani roolissa onkin miesnäyttelijä, joka näyttelee ”perhosvaimoa”. Linssin tai suurennuslasin läpi tulevan katseen suunnasta ei voi olla varma. Varmaa ei ole myöskään katsojan eikä katsottavan henkilöllisyys. Ehkä Rouva Perhonen onkin kerännyt samanaikaisesti omaa kokoelmaansa…
2. The Family Album of Mother of the Pearl
Näissä töissä järjestelen jälleen kerran matkamuistokokoelmaani. Tässä sarjassa suomalaiset satavuotiaat jokihelmisimpukan kuoret ja melkein saman ikäiset perhevalokuvat ja valokuvarasiat Kiotosta löysivät toisensa ja toivat mieleeni seuraavan rinnastuksen: ”Jotta jokihelmisimpukka pystyisi kasvattamaan sisällään ainutlaatuisen hohtavan aarteen, se tarvitsee otolliset olosuhteet ja ainesosat. Simpukan sisälle tunkeutunut hiekan siru mm. aiheuttaa sille kovan kivun ja tuskan. Ihmiselämällä on tapana muodostaa elämän virrassa yhtä ainutlaatuisia ja monimuotoisia kiteytymiä…”
3. Punctum Albums of Life
Vanhat Kioton kirpputoreilta löytämäni perhealbumit kuvissani edustavat myös menneitä vangittuja hetkiä ajoista ja paikoista, minulle vieraasta toisesta kulttuurista. Uudelleen tulkitsen niitä rinnastamalla niihin elementtejä tästä omasta ajastani. Tuomalla yhteen kaukaiset ja läheiset paikat ja ajat keskenään saan ne luomaan uusia kiinnostavia tarinoita keskenään, ehkä jopa heräämään henkiin.
Töissäni sulautuu yhteen erilaisia esteettisiä ja taidehistoriallisia käsitepareja lännestä ja idästä. Löydän vastaavuuksia, joista seuraavat esimerkit:
Montaasi on Sergei Eisensteinin luoma elokuvailmaisun peruskäsite ja Mitate on japanilainen esteettinen käsite. Niitä yhdistää mielestäni ajatus siitä, että vasta kun kaksi melkein vastakkaista asiaa yhdistetään/rinnastetaan syntyy tarpeeksi voimakasta, uutta luovaa, mielenkiintoista ja kaunista ilmaisua. Valokuvauksen historiasta taas Roland Barthesin luoma teoreettinen käsite Punctum puhuttelee minua. Se tarkoittaa valokuvaan usein tahattomasti tallentunutta yksityiskohtaa. Katsojassa tämä herättää huomion ja henkilökohtaisen selittämättömän voimakkaan tunnereaktion. ”Punctum on jotakin, joka häiritsee, joka on kuin pistos, pieni reikä, pieni täplä tai naarmu kuvassa. Valokuvan Punctum voi olla myös sattuma, joka pistää minua, mutta joka voi myös ruhjoa ja kirvellä sisälläni.” Montaasi ja Punctum ovat siis ilmaisullisia keinoja assosiaatioiden eli mielleyhtymien avulla korostaa ilmaisussani emotionaalista puolta katsojalle.” Työskennellessäni ne pitävät vireillä oman kiinnostukseni työskentelyyn.
4. Folding and Unfolding The Scrolls of Life – Between times and places
Uusimpiin kuvarullamuotoisiin töihini ovat lähtökohta, sekä lainaukset valokuvauksen alkuajoilta japanilaisista vanhoista studiokuvista sekä lähikuvat luontoelementeistä suomalaisesta luonnosta. Pysähtyneet vangitut tunnelmat vanhoissa valokuvissa olen tahallisesti koittanut pakottaa manipuloimalla ja digitaalisesti liikkeelle, ”takaisin elämään”. Yhdistettyinä vieraisiin uusiin aikoihin ja paikkoihin ne mahdollistavat jälleen outoja uusia tarinoita. Vanhoissa emakimonoissa eli vaakakuvarullissa ajassa, paikassa ja tilassa katseen ja mielen liikkuminen oli mahdollista vapaasti. Esimerkiksi perinteisissä japanilaisessa maisemakuvarullissa kuvan luku on rinnastettavissa luontovaelteluun, koska kuva on toteutettu niin, että katsoja saa kuvattuun maisemaan erilaisia näkökulmia eri perspektiivien sulautuessa yhteen osaksi pitkään kertomusta. Kuvan katsojalle maisemarullan avaaminen on yllätyksellistä, koska ei esimerkiksi voi tietää kuinka pitkä matka on vielä edessä ja mitä on tulossa. Meille länsimaisille kokemus on vieläkin yllätyksellisempi, kun kuitenkin mieluiten lukisimme/avaisimme rullaa vasemmalta oikealle! Kuvaa voi kuitenkin katsoa vain osan, hetken ja paikan kerrallaan. Harvemmin koko kertomus on avattuna ja silloinkin katse ja mieli voi liikkua siinä vapaasti. Kuvarulla on myös kuin kirja, joka pidetään muun aikaa suljettuna ja otetaan sopivana hetkenä eteen nautiskeltavaksi. Minun rullani ovat kuitenkin hyvin isoja, eli niitä ei voi avata omissa käsissään samanaikaisesti rullaamalla toisella kädellä auki ja toisella kiinni. Ripustankin niitä esille erilaisilla tavoilla kuten vaakatasoon pitkille tasoille ja seinille tai roikkumaan katosta ja laskeutumaan lattialle ja levittäytymään tilaan vapaasti. Näin saan esille salaperäisen rakenteen sulkemisen ja avaamisen vaiheissa. Tämä tapa tuo esille tämän rullien ominaisuuden peittää ja paljastaa asioita ja tilanteita samanaikaisesti katsojalle; kulkea eteen ja taaksepäin oman valinnan mukaan. Kuvarullien rakenne muistuttaakin myös filmin rakennetta ja antaa minulle tavan esittää yhdessä pitkässä virtaavassa kertomuksessa yksityiskohtia ja välähdyksiä, otteita ajoista, paikoista ja hetkistä.
JOTAKIN TYÖMETODEISTANI, JAPONISMISTA ja ELÄMÄN KOHTALOKKUUDESTA
”Matkoillani ja työskennellessäni kotona, noudatan päämäärätiedottoman kuljeskelun, harhailun ”metodia”, jonka kautta syntyy havainnoinnin tapa ja joskus melkein tajunnantilan muutos. Mutta harhailuni ei ole vain päämäärätöntä ajelehtimista ja viipyilyä fyysisesti eri paikoissa, vaan myös tai pelkästään mielessä ja mielikuvien maailmassa. Toinen ”metodini”, joka on johtanut minut tällaiselle kuvakielen alueelle, on intohimoinen jopa fetisistinen keräilijän luonteeni. Nämä molemmat ”metodit” iskevät erityisesti matkoillani Japanissa, ja ne pohjautuvat elämän ja kokemusten nälkään ja onneksi johtavat myös hetkellisiin elämän ymmärtämisen puuskiin.”
Sain pitää viimeisimmän laajemman näyttelyni; Mono no aware / 物の哀れ/ Kohtalokas Kauneus / Beauty of Tragic Elegance Vaasassa 2017 Kuntsin Modernin Taiteen museossa. Olin siis Herman Frithiof Antellin (Vaasa 1847-Pariisi 1893) kotikaupungissa! Hän oli Vaasassa syntynyt silmälääkäri ja keräilijä ja asui enimmäkseen Pariisissa, milloin ei matkustellut ympäri maailmaa. Hänen työllään aikaansa seuraavana taiteen keräilijänä oli harvinaisen kauaskantoinen merkitys Suomen taide-elämään. Hän oli mukana luomassa eurooppalaista japonismia, koska esitteli japanilaiset kokoelmansa suomalaisille taiteilijoille Pariisissa, ja innosti heitä tilaamalla maalauksia omiin kokoelmiinsa. Taiteilijat taas toivat innostuksen tullessaan Suomeen ja kehittelivät pohjoismaista japonismia, joka muutti taidekäsityksiä kohtalokkaasti myös täällä. Ollessaan ensimmäisiä eurooppalaisia kulttuurivaikuttajia, jotka todella vierailivat Japanissa, hänestä kehittyi keräilijä. Hän käytti keräilyssään erilaisia strategioita, mutta toimi myös melkein systemaattisen halun riivaamana hankkiessaan esineitä matkamuistoina.
”Anita Jensenin tapa yhdistellä omasta kulttuurista tulevia vaikutteita vieraaseen, japanilaiseen historiaan ja estetiikkaan ei sinänsä ole mitään uutta. 1800-luvun lopulla levisi Pariisin kautta Eurooppaan uusi muotivirtaus, japonismi. Sen kansainvälisesti merkittävimpiä edustajia olivat Monet, Degas, Klimt, Toulouse-Lautrec, mutta myös meillä Suomessa niin Edelfelt, Schjerfbeck, Gallen-Kallela kuin Halonenkin imivät ja ilmensivät taiteessaan näitä vaikutteita. Useimmiten kyse oli japanilaisen puupiirrostaiteen muotokielen jäljittelystä tai japanilaisten kuriositeettiesineistön käyttämisestä rekvisiittana. Tuon ajan eurooppalaiset taiteilijat eivät tunteneet Japania sen syvällisemmin.
Anita Jensenin teoksissa esiintyy jonkin verran näitä japonistisia piirteitä hänen leikitellessään esineillä ja valokuvilla. Mutta samanaikaisesti voisimme ehkä puhua jonkinlaisesta uusjaponismista. Vanhojen ideoiden kierrätystä ehkä jonkin verran, mutta samanaikaisesti omaan uutta luovaan taiteeseen on saatu myös sisältäpäin tuleva japanilaisuus. Nyt ei ole kysymys enää vain esineistä, vaan myös japanilaisen estetiikan ja ajattelutavan omaksumisesta. Se vaikuttaa tapaan katsoa ulkopuolelta. Meitäkin ohjataan näkemään asioita uudesta näkökulmasta. Tänä aikana, kun rakennetaan muureja ja esteitä kansojen ja kulttuurien välille, Anita Jensen kutsuu meitä katsomaan ja kulkemaan niiden läpi, näkemään toisen silmin.”
Lainaus on japanologi Jouni Elomaan avajaispuheesta näyttelyssäni 2017 Vaasassa.
Helmikuun 3. 2017 Kuntsin museossa omissa avajaisissani en kuitenkaan voinut olla fyysisesti läsnä, koska olin samalla kellon lyömällä silmäoperaatiossa. Olin päivää ennen avajaisia joutunut jättämään ripustuksen kesken, koska oikean silmän verkkokalvo repesi melkein kokonaan. Hakeuduin paikallisen silmälääkärin vastaanotolle, joka passitti minut suoraan sairaalaan Helsinkiin. Leikkauksella saatiin näkökyky pelastettua täydellisesti, mutta kului melkein 9 kuukautta, että molempiin silmiin saatiin kunnollinen työskentelyn mahdollistava näkökyky.
Mikä kohtalonomainen yhteys H.F. Antelliin pitikään syntyä tuon dramaattisen tilanteen kautta Vaasassa. Merkityksellisiltä tuntuvia symbolisia yhteen sattumuksia todella! Seuraankin nyt siis tämän 1800 -luvun lopun silmälääkärin/keräilijän jalanjäljissä edelleenkin ja tunnustaudun mielelläni hänen kaltaisekseen keräilijäksi, mutta hieman eri perustein. Japanilaisen kulttuurin kautta minulle on avautunut tie, jolla ilmaista herkkyyttä ja voimaa ja kykyä kysyä kysymyksiä ja saada vastauksia, joita juuri minun taiteilijalaatuni vaatii.
Helsingissä 25.1.2018
Anita Jensen